Pekka Heikkinen ajoi syksyllä 1998 kolarin moottoripyörällään. Hän sai selkäydinvamman ja halvaantui. Moottoripyöräonnettomuudesta on kulunut 15 vuotta. Pekka Heikkinen käsittelee ajatuksiaan onnettomuudesta, siitä toipumisesta, tuskasta ja ennakkoluuloista näytelmässään Näillä mennään. Heikkinen kertoo, että hän on käynyt vuosia tällaisia keskusteluja itsensä kanssa.
Olet ollut 15 vuotta pois teatterilavalta. Miten tämä esitys syntyi?
– Minulla oli jo vuosia sitten tarkoitus tehdä yksinpuhelunäytelmä eli monologi. Sen tekeminen oli yhtä tuskaa, se ei syntynyt. Pari vuotta sitten tapasin esityksen ohjaajan Heikki Huttu-Hiltusen. Hänen avullaan teksti alkoi kulkea.
Näillä mennään -näytelmä vaikuttaa henkilökohtaiselta. Oliko vaikeaa kertoa vammautumisesta julkisesti?
– Kyllä oli. Esitys vaati pitkän kypsyttelyn. Halusimme tehdä esityksen, joka on rohkea ja paljastava. Kaikki esityksessä, jokainen lause, on peräisin oikeasta elämästä. Emme kuitenkaan halunneet tehdä sosiaalipornoa eli käsitellä henkilökohtaisia asioita liian yksityiskohtaisesti julkisuudessa. Näytelmässä tunteet yritetään kääntää yksityisestä yleiseksi. Tarkoitus ei ole, että esitys olisi pelkkää omaan napaan katsomista.
Miltä paluu lavalle on tuntunut?
– Erinomaisen hyvältä. Suurin syy tämän esityksen syntymiselle on puhdas intohimo ja ikävä lavalle, yleisön eteen. Oikeastaan vasta nyt tajuan, kuinka paljon olen kaivannut teatteria.Minä olen esiintynyt viime vuosien aikana vain televisiossa. Uskon, että tämä esitys on vapauttanut minut. Tunnen, että voin tehdä melkein mitä vaan. Se on hieno tunne. Minusta tuntuu, että peli ei ole menetetty, minusta on vielä johonkin.
Muuttiko onnettomuutesi ja pyörätuoliin joutuminen sinua henkilönä?
– Jokaisella on varmasti oma tapansa käsitellä tällainen asia. Kyseessä on väkivaltainen muutos elämässä. Minä suhtauduin onnettomuuteeni aluksi hyvin järkevästi, pyrin järjestämään kaikki muut asiani kuntoon. Samalla lykkäsin itse asian käsittelyn tuonnemmaksi. Onneksi olen nyt pysähtynyt pohtimaan, aika on auttanut.
Onko kipu jatkuvasti läsnä, sattuuko sinua?
– Se on aina läsnä oleva kaveri. Kivusta ei pääse eroon. Sen kanssa olen joutunut tekemään kovasti työtä ja kannustamaan itseäni. Kun kivusta tulee kroonista eli pitkäaikaista, pitää hakea apua ja pyrkiä tulemaan itsensä kanssa toimeen. Myös kivunsietokykyä voi kehittää. Kipu saattaa helpottaa, jos on mielekästä tekemistä. Urheilu, työnteko, liikunta ja keskustelu auttavat.
Miten innostuit teatterista?
– Näytteleminen oli toiveammattini jo 20-vuotiaana. Siihen saakka pelasin tosissani jääkiekkoa Oulun Kärpissä. Minun täytyi tehdä valinta jääkiekon ja teatterin välillä. Teatteri voitti. Valmistuin teatterikorkeakoulusta Helsingistä vuonna 1996.
Luja tahto! Tykkään lujatahtoisista ihmisistä. Toivon Pekalle menestystä. Olkoon hän on esimerkkinä toisille.