Diakoniatyöntekijä Katri Ikosella on paljon kokemusta sururyhmien ohjaamisesta. Läheisen kuolemasta voi keskustella seurakunnan työntekijöiden kanssa myös kahden kesken.

Surua ei pääse pakoon

Läheisen ihmisen kuolema aiheuttaa järkytystä ja surua. Surua voi käsitellä ryhmässä. Sururyhmä on tarkoitettu sellaiselle ihmiselle, joka on menettänyt läheisen ihmisen.

Sururyhmiä järjestävät muun muassa monet seurakunnat. Seurakuntien sururyhmät ovat avoimia kaikille. Ryhmään voi osallistua, vaikka ei kuuluisi kirkkoon.

Diakoniatyöntekijä Katri Ikonen on ohjannut sururyhmiä pitkään. Hän työskentelee Eteläisessä seurakunnassa Tampereella. Surevien auttaminen on Ikoselle osa työtä, mutta myös kutsumus.

– Koen, että osaan olla surevien kanssa, Ikonen sanoo.

Sururyhmä kokoontuu yleensä viisi tai kuusi kertaa. Sururyhmää ohjaavat usein yhdessä diakoni ja pappi.

– Ohjaajien tehtävä on herättää keskustelua. Tärkeintä on, että ihmiset saavat kertoa kokemuksistaan ja tilanteestaan.

Sururyhmässä jokainen voi kertoa toisille omasta menetyksestään, surustaan ja muistoistaan.

Toiselle saa tehdä tarkentavia kysymyksiä. Voi myös kertoa, että on itse kokenut saman. Toisia ei saa kuitenkaan neuvoa eikä arvostella. Jokaisella on lupa surra omalla tavallaan.

Yksinäisyys voi olla musertava tunne

Keskustelut ovat luottamuksellisia, joten ryhmässä voi kertoa vaikeitakin asioita.

‒ Syyllisyys ja viha ovat vaikeimpia tunteita. Omainen saattaa miettiä, olisiko voinut tehdä jotain toisin. Tai hän saattaa pohtia, jäikö jotain tekemättä.

Mikäli läheinen on ollut pitkään sairas, kuolema voi olla omaiselle myös helpotus. Sitä ei ole aina helppo sanoa ääneen. Etenkin puolison kuolema jättää jälkeensä yksinäisyyden. Se voi olla hyvin voimakas tunne.

– Moni leski sanoo, että itsestä kuoli puolet pois toisen mukana, Ikonen toteaa.

Välillä myös nauretaan

Iloa herättää, kun ryhmäläiset kertovat hyviä muistojaan.

– Parhaimmillaan sururyhmästä voi löytyä kiitollisuus siitä, että on saanut olla toisen kanssa, vaikka yhteinen aika onkin nyt ohi, Ikonen sanoo.

Suru ei mene pois pakottamalla eikä kiirehtimällä. Ajan myötä arki ilman läheistä voi kuitenkin tuntua tavalliselta elämältä.

– Surutyön tavoite on, että surun kanssa jaksaa olla. Ja että suru ei vie kaikkea tilaa elämässä.

Älä pakene surua

Sururyhmä sopii sellaiselle, joka kokee, että asioista puhuminen auttaa. On monia muitakin tapoja surra.

– Joku voi purkaa surua hakkaamalla halkoja. Tai voi tehdä toisen muistoksi vaikka surukäsityön. Surua voi helpottaa myös vaikka kävely hautausmaalla.

Tärkeintä on, että ei yritä torjua surua.

‒ Surua ei voi paeta. Jollain tavalla suru pitää käsitellä, Ikonen sanoo.

Valtaosa sururyhmäläistä on naisia. Tämä johtuu siitä, että miehet kuolevat nuorempina. Siksi suremaan jäävä puoliso on usein nainen.

‒ Miehillä voi myös olla hieman erilainen tapa surra. Silti jokaisessa ryhmässäni on ollut myös vähintään yksi mies.

Työ surevien kanssa on raskasta, mutta se on opettanut Ikoselle, että elämä on arvokasta.

‒ Ryhmän ohjaaminen muistuttaa minulle joka kerta, että elämä on lyhyt. On tärkeää pitää huolta niistä ihmisistä, jotka meille on annettu.

”Ryhmässä sai tuoda omat asiat julki”

Seija Jokinen menetti aviomiehensä vuonna 2014. Pari ehti olla naimissa 48 vuotta. Puolison kuolema oli Jokiselle raskasta aikaa, sillä hänen lähipiirissään sattui parin vuoden sisällä muitakin kuolemantapauksia.

‒ Menetin ensin syksyllä 2012 viikon välein veljeni ja sisareni. Lisäksi veljeni vaimo kuoli samana vuonna kuin mieheni, Jokinen kertoo.

Jokinen löysi sururyhmän seurakunnan kautta. Hän halusi lähteä mukaan seurakunnan toimintaan, koska hän kaipasi muutosta. Jokinen ei ollut tyytyväinen pappiin, joka hänen miehensä siunauksen toimitti.

‒ Pappi ei puhunut ollenkaan siitä, millainen vainaja oli. Jokiselle aiheutti pahaa mieltä myös huono asiakaspalvelu hautaustoimistossa.

‒ Päätin, etten voi muuta kuin lähteä mukaan kirkon toimintaan. Kun on mukana, asioihin voi vaikuttaa.

Jokinen sanoo, että sururyhmässä oli lämminhenkinen tunnelma. Ryhmä tuki omien kokemusten selvittämistä.

‒ Oli tärkeää, että sain tuoda omat asiani julki. Keskusteleminen lähensi meitä, jotka osallistuimme ryhmään. Nyt Jokinen on surunsa surrut.

‒ En ole oikein sureva ihminen, vaan enemmänkin sellainen arki-ihminen. Otan asiat niin kuin ne ovat. Meillä jokaisella on täällä aikamme, Jokinen toteaa.

Mitä mieltä olit jutusta?


Kommentoi

Voit kirjoittaa mielipiteesi uutisesta kommenttilaatikkoon.

Sinun pitää kirjoittaa myös nimesi tai keksiä nimimerkki.

Tietosuojaseloste